Vähältä piti – kirjoituskilpailun satoa

Maaliskuun lopussa päivä on jo pitkä. Ystävien kanssa on suunnitelmissa Lapin loma. Suuntaamme moottorikelkoilla kohden Lokan tekoallasta. Ilma alkaa sinertää, se enteilee kylmää yötä. Nautin jokaisesta hetkestä Lapissa; katselin valkoisia tuntureita, ne olivat muuten Nattaset, ihailin matalia huurapuita, tönkköpuita, joista monet olivat saaneet menninkäisten muodon, kun tuuli oli pyryttänyt lunta niiden niskaan. 

Harmaa poromiesten kämppä nököttää penkalla jo parhaat päivänsä nähneenä. Olin vähän peloissani pärjäämisestä ihan oudoissa maisemissa ja olosuhteissa. 

Riekon jälkiä risteili siellä täällä. Illan hämärtyessä kuului riekkojen päkätystä. Taivas oli sinisistä sinisin, jota vasten tähdet kirkkaina loistivat. Revontulten kajastus keskitaivaalla oli upea näky. Värit ja kuvio vaihtuivat alinomaa. Oli ilmainen, ainutkertainen näytös kovan pakkasen keskellä. 

Siellä poromiesten kämpässä me yövyimme ja aamulla herätessämme näytti mittari sisällä kymmentä astetta eli arktiset olosuhteet oli koettu. Aamulla teimme ison nuotion pihaan tervaspuista ja keitimme nokipannukahvit. Samalla suunnittelimme päivän ohjelmaa. 

Oli ihana istua nuotion äärellä ja kuunnella tuulen tarinointia. Kuukkelista, onnen linnusta, olen monesti saanut seuraa, siinä se nytkin hyppeli. Lapin ystävät kertoivat mielenkiintoisia erätarinoitaan, joita kuuntelin haltioituneena. Olenkohan aikaisemmassa elämässäni ollut joskus kalastajan tai metsästäjän vaimo, koska lähes kaikki tarinat tuntuvat suorastaan kokemiltani ja luonnollisilta asioilta? Mahtavaa elämää on olla erämaassa joko kalastaen, metsästäen tai vain luontoa seuraten. 

Onneksi lumi ja jää peittää nyt kaiken ruman. Kesällä maisema on lohduton, kuivia puita ja oksien rankoja rannat täynnä. Luonnonkauneudesta ei paljon voinut puhua. Porttipaha ja Lokka, kaiken mullistavat tekojärvet! Sääliksi kävi vanhoja Rieston, Mutenian ja Korvasen kyliä, jotka jäivät veden alle. Vaikuttavinta on kuitenkin tunne rauhasta. 

Päivän ohjelma laadittiin ja matka jatkuu. Minun paikkani on reessä yhden moottorikelkan perässä. Ajamme Lokan jäällä, jossa esteitä ei ole ja niin ollen vauhti on luja. Yht´äkkiä rekeni irtoaa ja alkaa heittelehtiä. Suuri osa elämästäni kulki filminä sillä hetkellä. Tässäkö tämä nyt oli? Yht´äkkiä pyörin valkoisella, puhtaalla lumella pari kertaa ympäri ja jään makaamaan kasvot syvällä lumessa. En tajua, mitä on tapahtunut. Yritän pyörähtää selälleni ja liikuttaa hiljalleen raajojani. Hanki oli sen verran pettävää, että liikkuminen oli vaikeaa. Käsieni avulla onnistuin kääntymään selälleen, mutta seisomaan en päässyt. Kuulen enää moottorikelkkojen äänen vaimeana. Ne ovat joko etääntyneet kauas tai sitten toivon mukaan pysähtyneet ja huomaavat yhden matkalaisen puuttuvan. Olin viimeisen kelkan kyydissä ja onneksi heillä on tapana pysähtyä ilman syytäkin usein ihailemaan kaunista luontoa. Niin oli tapahtunut tälläkin kertaa. Kauhukseen totesivat, että yksi kelkka ja matkustaja puuttuivat ja mitä heille on tapahtunut. He palasivat kelkkojen jättämiä jälkiä seuraten ja löysivät pelästyneen retkeilijän ja osittain rikki menneen kelkan. Murtumia minulle ei tullut, mutta lihakset olivat hellät monta päivää sen jälkeen. Tapahtuma mietitytti kauan ja aloin suhtautumaan varauksella kelkkailuun ja totesin hiihtämisen olevan se laji, jota minun kuuluu harrastaa. Vauhti oli tosi kova, eikä minulla ollut minkäänlaista kypärää päässäni. Muutenkin varustus oli melko kevyt. 

Mikäli kuolema olisi silloin kohdannut minut, olisi se ollut mieluinen paikka jättää jäähyväiset elämälle. Olin reessä istuessani ihaillut tunturimaisemaa ja tuntenut suurta onnen tunnetta. Luonnon värit olivat taas kerran fantastiset ja miljoonat timantit ympäröivät minut lumen pinnalta loistaen.  

Mieheni ja minun hyvä ystävä, legendaarinen Yliperän eli Kilpisjärven opas Yrjö Metsälä, menehtyi pitkällisen sairauden murtamana. Hänen viimeinen toivomuksensa oli, että tuhka sirotellaan tunturituulen vietäväksi. Näin Yrjön henki voi vapaasti liitää Mallalta Haltille, Kuottuskaisilta Tuolihuipulla, Saivaaralta Somakselle ja minne tahansa hänen itsensä niin suuresti arvostamillaan suurtuntureilla. 

Yrjö Metsälän tarinoinnin kautta ja itse saadessani kokea Lapin lumon, olen menettänyt sille sydämeni. Näillä vuosikymmenillä olen kysynyt itseltäni, on enää syytä ottaa riskejä Lapissa retkeilyyn. Onnettomuus oli niin paljon ajatuksia herättävä, että totesin olevan aika elää Lappia vain ihanissa muistoissa. 

Päätän tämän jännittävän Lapin tarinan Yrjö Metsälän omistuskirjoitukseen minulle lahjoittamassaan tunturitarinoita sisältämässä kirjassa. 

”Tarujen tuntureiden vaeltajalle!
Älä etsi elämässä tarun, totuuden rajaa
vaan luo mielikuvia,
tarujen maailmoita.
Arkea aina riittää.
Jänölän isäntä, väärtisi Yrjö Metsälä.” 

Nimimerkki ”Kukka-Maaria”

Palaa pääsivulle