Selviytymistä elämän todellisuuteen 60-luvun Lahdessa – Kirjoituskilpailun satoa

Tammikuun viimeinen päivä 1965 pakkasimme tyttöystäväni kanssa kaiken omaisuutemme ja tulimme rekka auton kyydissä Lahteen. Matka oli erikoinen, kuljettajan piti nukkua välillä, eli jouduimme yökahvilassa odottamaan jonkin aikaa hänen levätessään autossa.

Jäimme autosta johonkin Jaskan baarin lähelle, omakotitalon pihan portille, nytsyköinemme lumihankeen. Eipä meillä ollut juuri vaatekantamuksia, molemmilla kuitenkin oli laatikollinen ”myyniä”  olimmehan avioliittoaikeissa ommelleet lakanat, tyynynpäälliset, pyyhkeet merkattuna myös pöytäliinat ja revinnäistyöt. Samoin meillä oli molemmilla laatikollinen ruukkukasveja, (osa niistä paleltui).

Sisareni perhe oli tänne Lahteen muuttanut, niinpä saimme väliaikaisen kortteerin heidän perheessä. Aamun valjetessa lähdimme kävellen Lahteen töitä etsimään, eihän silloin ollut mitään avustuksia, mutta olihan meillä kahden viikon palkka edellisenä päivänä jättämästämme työpaikasta.

Muistan, kuinka sairaalan mäellä tutkimme Lahden karttaa, missä se työnvälitys oikein on! No löytyihän se ja niin saimme ensimmäisen osoituksen työhän pyrkimiseen.  Minä olin ollut ravintolan keittiötyössä ja niinpä Lasitehtaan ruokalaan oli lähete. Ensimmäinen säikäytys oli meille, kun eka kertaa olimme hississä ja ovi aukesikin eri suunnasta. 

Toinen säikäytys oli, kun emäntä lupasi ottaa minut töihin, mutta samaan syyssyyn suorastaan huutamalla sanoi ”pysytään kai sitten”? Minä sanoin työnvälitystoimistossa sinne en mene. Oli kai ollut kova vaihtuvuus.

Seuraavaksi sain lähetteen Keskon ruokalaan keittäjän sairasloman sijaiseksi, sinne olisi otettu kyllä vakituiseksikin, mutta minulla oli haika koko ajan myyntityöhän. Niin sain sitten paikan Korona Baarin keittiölle ja kesäksi pääsin myyntipuolelle! Tuli syksy ja paikkani olisi ollut keittiössä joten lähdin kysymään töitä Lahden Seurahuoneelta ja pääsin tarjoilija harjoittelijaksi ja kaiken lisäksi ”valaistuin” on sellainen kuin ravintolakoulu, päällikkö sanoi ”sinä menet sinne” Perhoon, niin sain pitää työpaikkani  vaikka välillä olinkin Helsingissä.

Kerran työmatkalla Aleksanterinkadulla kävellessäni Kansatalon kohdalla, juoksi äiti lapsineen ja huusi apua, mies kai oli perhettään peloittelemassa? Minulla aukesi silmät nyt jo Lahdessa kolmannen kerran. 

Onko totta että täällä kaupungissakin tapahtuu tälläistä?

Minä, joka olin ollut kuusen juurella, heinäladossa, lehmien parressa, naapurien pirtissä, kylmässä saunassa kädet ristissä rukoillen vapisten, enkä tiennyt paleliko vai pelotti?

Nyt tämä muisto Lahdessa on maalaistytölle silmät aukaissut. Mutta en karkuun ole koskaan vielä ketään täällä asuissa tarvinnut lähteä!

Terveisin Airi Niskanen

Palaa pääsivulle