Potkaisu oveen – kirjoituskilpailun satoa

– ja sokkeloinen kaksiomme pienkerrostalon ylimmässä kerroksessa, Karjalankatu 3:ssa oli hetkessä mustan savun peitossa. 

Olimme juuri juoneet leppoisat loppiaisaaton iltapäiväkahvit/teet kyläilemään tulleen veljeni kanssa.  Seinäkalenterissa oli vuosi 1973 ja se tarkoitti oman perheeni kohdalla, että mieheni täyttäisi tulevana keväänä 25, itse täyttäisin 23, tyttäremme 3 ja poikamme 2 vuotta. 

Lapset olivat jo menneet leikkimään, miehet siirtyneet pienestä keittiöstä olohuoneen puolelle ja minä korjailin astioita pöydästä, kun yhtäkkiä kuului käytävästä alakerran rouvan säröilevän järkyttyunyt ääni: ”Tulipalo, tulipalo.”  Kurkkasin käytävään ja sieltä tuli todella savun hajua. Suljin oven pikaisesti ja oli pakko alkaa toimia nopeasti. 

Mieheni oli nostanut olohuoneen palotikkaiden puoleisen ikkunan pois paikaltaan ja aloin kiireesti pukea ulkovaatteita lapsille. Ulkona oli napakka pakkanen. Kun lapset oli puettu, isi sai heidät oman kertomansa mukaan nostettua tikkaille kiivenneille auttajille. Paloauton paikalle tulo oli saanut kiinnostuneita ohikulkijoita tulemaan pihaan runsain joukoin. Hän kertoi myös joutuneensa hyppäämään muutaman alatikkaan saadakseen kiinni tytön yhden auttajan lipeävistä käsistä.  Palomies oli ehtinyt ottamaan pojan vastaan . 

Itse jäin viimeisenä käytävään kiskomaan kenkiä jalkaan ja takkia päälle, kun ovi pamahti auki ja eteinen oli hetkessä pimeä savusta ja henkeäni alkoi ahdistaa ja rintaani painaa. Kuulin kammottavaa, suojaimen läpi kuuluvaa, huohottavaa hengitystä ja ymmärsin, että palomies tarttui minuun ja alkoi raahata minua kohti avointa ikkunaa täydellisessä pimeydessä. 

Hän auttoi minut palotikkaille ja hengityksenikin taas alkoi kulkea. Huokasin helpotuksesta, kun pääni yläpuolelle tikkaille ilmestyivät veljeni siniset Hai-saappaat. 

Ulkona oli kommentoiva väkijoukko, mutta en saanut selvää mistään, ennen kuin näin, että lapseni ja mieheni olivat kunnossa kaiken kaaoksen keskellä. 

Veljeni lähti omalle asunnolleen ja me yhtenä neljän hengen käsi-kädessä-rivistönä kohti Rautatienkatu 3:a, jossa 5. kerroksessa asui miehen äiti ja kolme häntä nuorempaa sisarusta. 

Mieliala leijaili jossain järkyttyneen, huojentuneen, vapisevan kiitollisuuden euforisessa sekasotkussa, kun puristimme pikkuisten käsiä omissamme. 

Yllätys ja järkytys oli valtava myös omaistemme keskuudessa. Meille järjestyi suuressa olohuoneessa tilapäismajoitus ja kiitollisena muistelemme sitä, että saimme aluksi anoppini luona katon päämme päälle, ruokaa ja turvaa. 

Seuraavana päivänä kävimme toteamassa vuokrakotimme surkean tilan ja aloimme kuljettaa savuista pyykkiä pestäväksi Rautatienkatu 3:n pesuhuoneessa, ja sitähän riitti. Osa vaatteista vietiin pesulaan. 

Mieheni kävi normaalisti töissä äitinsä luota, mutta minä matkustin jonkin ajan kuluttua lasten kanssa maalle Kuhmoisiin omien vanhempieni luokse, koska 3 h + keittiö alkoi pullistella neljän aikuisen, kahden teinin ja kahden leikki-ikäisen käytössä. Linja-autossa lapset selostivat vieressä istuvalle tädille vilkkaasti ja kuuluvasti tulipaloa ja sen seurauksia ja edellä olevista penkeistäkin alkoi kääntyä päitä ja kuului päivittelyjä, että voivoi ja ihanko totta. 

Vanhan sanonnan mukaan onni onnettomuudessa oli se, että olimme asuntosäästäjiä ja meille oli Haka-rakennusyhtiön kautta merkitty kaksio Saksalaan, jonne oli tarkoitus päästä jo kuluvana keväänä muuttamaan. Vuokra-asuntoamme kohennettiin siihen kuntoon, että muutama kuukausi uuteen asuntoon pääsyä odotellessa menetteli niissäkin oloissa. 

Myöhemmin kävi selville, että kyseessä oli tuhopoltto, jollainen oli myös tapahtunut Kymintiellä samankokoisessa talossa pari viikkoa aiemmin. Kellarikerroksessa oli sytytetty verhoomon tarvikkeet ja musta savu johtui palaneista auton renkaista. Palomiehet eivät heti tienneet palopistettä, siksi ovi potkaistiin auki.  

Eilaliina Seppälä 

Palaa pääsivulle