Näkymättömät kalterit – kirjoituskilpailun satoa

Istun parvekkeella ja katselen autiota pihamaata, hiljaista katua. Ikkunoissa ei ole kaltereita silti olo on vangitun kaltaista. Kuulun puolisoni kanssa ns. ”riskiryhmään”. Siis olemme eristettyjä vanhuksia. Kun noin 50 vuotta sitten pelasin lasteni kanssa Korona peliä, joka oli suosittu lautapeli siihen aikaan. Ei aavistanut silloin, että tuosta sanasta ”korona” kehittyisi virus, josta tulisi ”tuonen” armoton viikatemies, joka tulisi riistämään kymmenien tuhansien elämän. Pysäyttäisi koko tunnetun maailman. Maailma pysähtyi v 2020. 

Yht´äkkiä huomattiin entistä paremmin ”läheiset” nuo ”hauraat kunniakansalaiset”. Tuli rajoitukset: suojaa, pese, vaihda, vältä, jne… Kun puuttuu lähimmäisen fyysinen läsnäolo ymmärtää, mitä on lähimmäisen rakkaus. Se ei ole sama, kuin ”kuva” puhelimessa. Kosketus, lämmin käsi. Sen ymmärtää, kun on yksin … 

Olen jostain kuullut tarinan. Pieni poika oli ollut koulussa. Opettaja kysyi uskontotunnilla, kuka on lähimmäinen? Poika vastasi: Hän, joka on lähinnä sinua. Mikä viisaus kätkeytyy pojan vastaukseen … 

Omasta puolestani haluan toivottaa jaksamista kaikille ihmisille ja positiivista ajattelua … 

Lopuksi siteeraan erästä edesmennyttä ystävääni, joka aina puhelun lopuksi sanoi: ”Tavataa jos Luoja suo”. 

Seppo Puolakka 78 v 

Palaa pääsivulle