Minun koronakevääni ja muut murheeni – kirjoituskilpailun satoa

Tuntuu oudolta ja hämmentävältä, että minusta on viralliselta taholta tehty hauras vanhus, suojeltava ja vahdittava. Minusta, joka hoidan omat asiani, hakkaan halkoja, kävelen neljäkin tuntia putkeen ja ohitan kaikki edellä kulkevat. Jaksan uida meidän saaren ympäri väsymättä, kestää tunnin. Käsitän kaiken tämän tarkoituksen järjellä, mutta en tunteen tasolla. Ja ymmärrän vanhoja, jotka uhmaavat kehotuksia pysytellä sisällä. Se halu on niin voimakas, halu hallita ja määrätä omasta elämästään, että se voi mennä kaiken muun, terveydenkin, edelle. 

Minä käyn edelleen itse asioillani, todella varoen. Tyttäreni hoitaisi kyllä kauppa-asiani, mutta en tahdo häntä vaivat, on hoitoalalla ja hänen pitää pysyä terveenä. 

Niin kuin minun omissa vastoinkäymisissäni ja murheissani ei olisi ollut tarpeeksi kuormaa ilman koronaakin. Mieheni kuoli puolisen vuotta sitten, turvani ja tukeni, rakkaimpani. Kuukautta ennen hänen lähtöään kuoli veljeni. Molemmat olivat suvun viisaita ja vahvoja tukipilareita. Ollaan kuin myrskyssä irti päässeet veneet, tuuliajolla kaikki. Nyt sekoittuvat suru miehestä, veljestä, koronan tuomat haasteet. Läheisten terveenä pysyminen, lastenlasten opinnot, aikuisten työt ja lomautukset, pärjääminen. 

Kun kämpästä ei saisi lähteä ulos, alkavat seinät puristua kokoon. On keksittävä jotain. 

Käyn sohvalle ja suljen silmäni. Olen mökin laiturilla; tyyni, pimeä elokuun ilta. Pujahdan makuupussiin. Minulla on tyynykin. Aion olla tässä koko yön, nukahtaa tähän. Tähtitaivas on häkellyttävän kaunis. Juuri tuo tähti, suoraan yläpuolellani, se on Artsin tähti. Se suojelee ja vahtii, etten tee mitään typeryyksiä. Suruni on mykkä ja äänetön, se on kipua kehossani. Taivaan valtava äärettömyys saa aikaan suhteellisuuden tajun. Tässä on hyvä olla, kaikesta huolimatta. 

Tuolla konstilla jaksan monta aikaa. Sitten alan vaatia itseltäni lisää. Mökillä taas, yöllä on noussut hirveä myrsky. On pimeä, aallot lyövät kallioita vasten niin, että sen tuntee sisälläkin. Kuinka meidän käy? Selvitäänkö tästä? Kuulen Artsin äänen pimeästä: Ei hätiä mitiä, kyllä mökki ja katto kestää tällaisen tuulen. Käy nokalles vaan. Rauhotun ja käyn ”nokalleni”. Viivyn kauan tässä toivon ja onnen tilassa, lohdutettuna. Ei mitään hätää, kaikki järjestyy, niinhän minulle luvattiin. 

Ja kun tuo edellinenkin alkaa menettää tehoaan, panen seuraavaksi hihat heilumaan. Hakkaan halkoja tunnin, pari. Sitten kannan kaikki laatikot puita täyteen. Haravoin polkuja niin kauan, että käsivarsia särkee. Kannan vesiä sisälle, täytän ison vesisäiliönkin. Alkaa olla ilta käsillä, mutta päätän vielä niittää kaisloja venereitiltä. Lopulta olen niin väsynyt, etten jaksa ruokaa tehdä. Käyn maate tyhjin vatsoin. Syön sitten huomenna. 

Näin yritän selvitä koronasta ja kaikesta muustakin. Mielikuvitus antaa rajattomat mahdollisuudet. 

Tuula Uotila 

Palaa pääsivulle