Kiviä pakoon – kirjoituskilpailun satoa

Olin lopettanut kansakoulun, kun matkasimme Keski-Suomesta etelän suuntaan. Lahdessa näin kauniita kerrostaloja, joihin ihastuin. Ajattelin, että täällä asuu onnellisia ihmisiä. 

Matka jatkui Tuusulan Kellokoskelle, josta isäni oli ostanut viljelystilan, jossa oli kivettömät pellot. Ikkunasta näkyi sairaalan rakennuksia peltojen takaa. 

Ensimmäinen työni oli osastohoitajana lasten hoitoa. Siinä meni pari vuotta ja siirryin ompelualalle Järvenpäähän. 10 vuotta kului. Lahti kävi mielessä aina välillä. Hakeuduin Lahteen ompelemaan ja sitten tuli uusi ammatti, joka kiinnosti. Kotiavustaja oli ihan uutta, noin 9-10 vuotta se oli työni. 

Ensimmäisen Lahteen muuttoni jälkeen asunnostani varastettiin kaikki rahani, joita olin säästänyt muuttoa varten. Olihan se pieni järkytys, mutta ajan kanssa sain ne takaisin. Nuorena uskoo, että kaikki selviää ja niinhän kävikin. Olin Lahdessa 25 vuotta. 

Sitten alkoi kiinnostaa jokin muutos, kun olen melko muutoshakuinen luonne. Katselin etelään päin ja löysin itseni Kellokoskelta sairaala-apulaisena. Kahdeksan vuotta olin nuoriso-osastolla sen ajan. Hain eläkettä, mutta en ollut tarpeeksi uupunut, vaikka oikein rofverssori tutki. Salaa olin itsekin samaa mieltä. Sitähän sanotaan, ”että koeta kepillä jäätä”. 

Lahtihan se taas kutsui. Otin lopputilin ja palasin Lahteen. Olin sanonutkin ystävilleni, että palaan heti, kun en ole enää työssä. Viistoista vuotiaan ajatus onnellisista ihmisistä eli yhä. 

Lahti on minulle sopiva nytkin, kun olen monisairas. On lääkärit ja sairaalat lähellä ja apua saa. Sibeliustalo ja teatteri ja myös kirjasto on ja harrastusmahdollisuuksia vaikka miten paljon. Parikymmentä vuotta on jo tällä kertaa täällä kulunut, eikä enää muualle kaipaa.  

Kiitos Lahti 


Palaa pääsivulle