Heipsan ystävät – kirjoituskilpailun satoa

Olen syntynyt Lahdessa, naistensairaalassa 30.7.1942, olen siis leijona, tasainen luonne, aina vihainen, oli isäni sanonta. 

Olen myöskin tripla-isomummi, aviossa olen ollut 58 vuotta, eli juhannuksena tulee 59 vuotta täyteen. Mieheni on horoskoopiltaan rapu, joten aika hyvin yhteiselo on sujunut. 

Olimme karavaanareita 20 vuotta, 4,5 metrisellä vaunulla aloitimme, sitten 5,5 metrinen ja viimeisin 6,1 metriä. Minäkin vedin tätä vaunua. Vaunulle oli viimeisten 10 vuoden paikka Lopella, jonne viikonloppuisin ajoimme. Kesällä liikuimme vaunulla tanssilavoilla joka niinä vuosina oli kovasti suosittua, kun sitä ohjelmaa lähetettiin televisiostakin eri kaupunkien tanssilavoilta. 

Olihan meillä tykätty omakotitalo Etelä-Lahdessa jossa asuimme 30 vuotta. Ainoa harmi oli silloin kotilot. 

Ja niin kuin ajattelimme jatkaa tanssimista kun jäimme eläkkeelle, luovuimme vaunusta. Mutta yksi virhe voi kaiken muuttaa. 

Miehelläni oli vanha traktori, jonka akun hän oli laittanut lataukseen. Irroittaessaan johtoja laturista, ne osuivatkin starttimoottoriin, käynnistäen traktorin jossa oli jäänyt vaihde päälle. Traktori lähti liikkeelle, mieheni seisoessa renkaiden välissä. Huonoin seurauksin, kaataen hänet. Traktori oli ohjautunut tallin seinään ja jauhoi paikallaan , taka-akselin runnoessa miestäni. Minä olin yläpihalla siivoamassa kukkapenkkiä, kun kuulin traktorin käynnistyvän ja sitten kuulin kolahduksen. Juoksen katsomaan, löytäen mieheni sieltä alta. Tämä päivä oli 21.9.2011,  mikä muutti koko elämämme. 

Siitä alkoi pitkä sairaalaelämä, hermoradathan siinä jaloissa kärsi kun suoliluu murtui neljästä kohtaa. Lantio murskaantui. Sitä oli opeteltava uudelleen kävelemään. Onnistui se jotenkin muttei enää täydelliseksi kävelyksi. Olihan se hyvä kun sairaalasta sai lainaksi sähköisen mopedin millä hän pystyi liikkumaan mutta kun asut 50-luvun talossa, makuuhuone on yläkerrassa ja alakerrassa sauna, on siinä omat haasteensa. 

Sitten vielä yksi haaste, alzheimer, mikä on ikävä. Talosta piti luopua ja muutettava muualle. Olin omaishoitaja. Sairaus on ikävä kun se muuttaa luonnetta paljon ja tästä johtuen mieheni oli muutettava hoivakotiin. Hoivakotia olen vaihtanut hänellä kolme kertaa. Nykyisessä Tuulikodissa, hän on ollut reilut 2 vuotta ja on tykännyt olostaan. Itse olen alkanut käymään laulamassa joka toinen maanantai Marian-kammarissa ja joka toinen muistiyhdistyksessä pelaamassa skippoa. Viikolla käyn vesijuoksemassa. 

Nyt on vaan tosi harmillinen tilanne tämä koronavirus. Ei pääse hoivakotiin, on monta viikkoa kun viimeksi olen miestäni voinut käydä katsomassa, ei pääse laulamaan eikä uimaankaan. 

Tuli tosi paljon asiaa muttei asian vierestä. Oli pakko purkaa sisintään. Lukijoille iloista kesän odotusta kaikesta huolimatta. 

Arja Wallenius

Palaa pääsivulle