Erään isän selvitymistarina – kirjoituskilpailun satoa

Kuka meistä tietää, mikä elämä on merkityksellinen? 

Olin nuori lastenlääkäri Lahden Keskussairaalassa. Oli hyvin epätavallista, että yksi ja sama lääkäri sattui osallistumaan potilaan sairauspolun kaikkiin merkittäviin hetkiin. Päivystin takapäivystäjänä, kun myöhään sunnuntai-iltana lapsen lääkäritäti soitti kertoen kolmevuotiaan pojan saaneen ilmeisesti vetoa korvaansa, mistä johtuen vanhemmat arvelivat  lapsen tasapainon häiriintyneen. Sovimme päivystyskäynnistä heti seuraavana aamuna. Nähdessäni lapsen totesin välittömästi jotain vakavaa olevan oireiden takana. Hänen aivopaineensa oli ilmeisesti koholla. Oli sairaanhoitajien lakko, mutta kiireiset tapaukset hoidettiin. Seurasin lasta aivojen röntgentutkimukseen. Heti ensimmäisessä tietokonekuvassa näkyi suuri kasvain. Pyysin mukana ollutta äitiä kutsumaan isän paikalle ja kerroin ilmeisessä shokkitilassa oleville vanhemmille tilanteesta. He lähtivät välittömästi viemään poikaa lähetteelläni yliopistolliseen sairaalaan. 

Kun vanhemmat sitten saapuivat lapsen kanssa Helsingistä Lahteen poliklinikalle, he olivat toiveikkaita: lapselle annettaisiin yliopistosairaalassa pikaisesti sädehoito.  Olin helpottunut, kun ilmeni, etteivät he olleet lukeneet lääkärin laatimaa hoitokertomusta, joka päättyi tylyn lakonisesti :”Hoitona sädehoito, jos nyt ehtii sen saada”. 

Kolmen viikon kuluttua poika oli isän kanssa poliklinikalla. Kutsua yliopistosairaalaan ei ollut vieläkään tullut ! Kun otin asiasta selkoa, ilmeni, ettei kyseistä lähetettä sädehoitoon ollut edes tehty. Jouduin soittelemaan ja poikkeuksellisen kipakasti jopa painostamaan yliopistosairaalan lääkäreitä niin, että lapsi otettiin välittömästi luvattuun hoitoon. 

Olin jälleen vastaanottamassa, kun vanhemmat palasivat iloisina lapsen kanssa muutaman viikon kuluttua: kasvain oli hävinnyt röntgenkuvasta täysin ! Lääkärinä ymmärsin, ettei se välttämättä merkinnyt paranemista. 

Lapsi oli sitten kotona käyden ajoittain kontrollikäynneillä. Vuoden kuluttua vointi alkoi heiketä, ja poika otettiin sairaalaan näkökyvyn heikennyttyä rajusti ja kävelyn huononnuttua. Sairaalassa lapsi oli omassa huoneessa ja hänen silmiään”hoidettiin”  tipoilla. Pankinjohtajaisä vietti lapsen kanssa kaiken ajan, jopa nukkuen tämän huoneessa. 

Päivystin sinä yönä, kun lapsi kuoli.  Osaston ikkunoilla loisti kynttilöitä. Seisoimme vanhempien kanssa vuoteen vierellä hiljaa itkien. 

Viikon kuluttua tapasin vanhemmat. Keskustelussa ilmeni, että he olivat ymmärtäneet minun taistelleen niin, että lapsi oli saanut luvatun sädehoidon. Se oli tuonut vain vuoden lisäelinaikaa. Kun olin kysymässä vanhempien mielipidettä tuosta taistelusta, he totesivat kyseisen vuoden olleen elämänsä tärkeimmän. He kertoivat oivaltaneensa jotain hyvin merkittävää. 

Parin vuoden kuluttua kuulin sattumalta, että isä oli ollut syöpälasten auttamiseen keskittyvän, merkittävän järjestön perustaja. 

 Nimimerkki :  ” Nuori lääkäri , emeritus ” 

Palaa pääsivulle